korkeakulttuuria

Ihminen (tai kuulemma ainakin kissa) on luontaisesti utelias.
Kissalle uteliaisuus voi olla kohtalokasta.
Laskutaidoton vinguttaja selvisi tällä kertaa pienimuotoisella kulttuurishokilla.

Reilu viikko sitten reissattiin koko perheen voimin Manseen, allekirjoittaneelle suomirokin mekkaan, kuulemaan Taru Sormusten Herrasta-trilogian elokuvamusiikkia sinfoniaorkesterin julkituomana.

Aikanaan muu kotiväki tiedusteli meikäläisen halukkuutta osallistua tapahtumaan ja juuri uteliaisuus ajoi vastaamaan myöntävästi. Aiemmin kun ei moista ole livenä tullut koettua ja kiinnostus musiikkimedian tarjonnassa on suuntautunut vallan muualle.

...hienoa kuultavaa, ensihämmennyksen hälvettyä.

Erityisen mieleenpainuva oli luomuksen kohta jossa läpikäytiin jotakin trilogian moninaisista taisteluista. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä miltä näyttää nuotitettuna kohta jossa soitetaan pianoa kansi auki kumipäävasaralla.

Bändin koostumus oli jokseenkin hämmentävä. Kitaristeja oli passelisti pari kappaletta mutta jostain kumman syystä basisteja reilu puoli tusinaa. Päättelin että peruste oli samaa luokkaa kuin lainvalvojilla. Tässä tapauksessa tarvitaan yksi virittäjä kullekin kielelle, yksi nuotinlukutaitoinen ja yksi joka näyttää edeltä muille kuinka ensinmainitun lukema saatetaan läskibassosta kuuluville. Muuta soittajakaartiakin oli enemmän kuin allekirjoittaneella koskaan yleisöä.

Mutta suurimmin hämmästytti kokoonpanon kokonaiskoostumus. Soittajia oli puolensataa ja pari kuoroa päälle. Mutta koko leegiota varten vain yksi roudari - äijäparka.
Tavallista paremmin menestyvällä rokkibändillä taitaa olla toisin päin?

Hieno kokemus kaiken kaikkiaan.
...silti katson viisaammaksi pitäytyä selkeämmillä ja suoremmilla linjoilla.

Hey ho, let's go!

B-)