Autotallibändi

Autotallin kippiovi on tapansa mukaan selällään, kesän ensisäteet lämmittävät lattiaa. Piha on tyhjentynyt leikkivistä pikkupojista, omista ja vieraista. Me istumme kaikki autotallissa. Jääkaappi tekee taikojaan ja pillimehut nostavat tunnelmaa.

Naapurin Ilari on oppinut soittamaan pianoa, ja kun autotallin varustukseen kuuluu sähköinen vastine -kiippari- metelin siemen on kylvetty. Naapureiden hämmästystä ei vähennä se, että koko hoito on liitetty autotalli-studion äänikattaukseen, jonka ääniteho imee puolet Loviisan atomipannusta. Tai ainakin sillä tiedolla saa irti parhaat käkätykset taustakuorosta. Nauhuri päälle.

Kiipparin rumpukone takoo tasaista biittiä, säestysautomaatin tekoälyttömyys ylittää jälleen itsensä, naapurin Ilari tainnuttaa koskettimia ja minä pilaan lopuksi kaiken sähkökitaralla. Ja kuin ihmeen kaupalla, homma toimii. No, alennushintaan ja ilman takuuta, mutta kuitenkin. Todisteet ovat selvät; Akselin jalka vipattaa salaa ja Lassi elää mukana tanssiperformassillaan. Ensimmäinen ilmiö on erittäin harvinaista ja jälkimmäinen väistämätöntä. Meillä on autotallibändi.

Poiketen [isojen poikien] soittokämpän tapahtumista, saamme myös yleisöä. Naapurin Rouva on vievinään roskia, mutta jää kiinni salakuuntelusta. Bändimme saa kehuja ja ainakin kaksi herkkää egosysteemiä kokee ilmastonmuutoksen, joka lämmittää vain mieltä. Taustakuoro osallistuu välillä, mutta kahakka vaiennetaan vaihtamalla kappaletta. Tai siis luomalla uusi.

Koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, meidänkin on viimein aika tauota. Päiväunten- ja ruokien kutsumus vähentää joukkion yhteen. Istun alas, sammutan vahvistimen, asettelen kitaran koteloonsa ja lähden. Päiväunille.

-Pekka-

korkeakulttuuria

Ihminen (tai kuulemma ainakin kissa) on luontaisesti utelias.
Kissalle uteliaisuus voi olla kohtalokasta.
Laskutaidoton vinguttaja selvisi tällä kertaa pienimuotoisella kulttuurishokilla.

Reilu viikko sitten reissattiin koko perheen voimin Manseen, allekirjoittaneelle suomirokin mekkaan, kuulemaan Taru Sormusten Herrasta-trilogian elokuvamusiikkia sinfoniaorkesterin julkituomana.

Aikanaan muu kotiväki tiedusteli meikäläisen halukkuutta osallistua tapahtumaan ja juuri uteliaisuus ajoi vastaamaan myöntävästi. Aiemmin kun ei moista ole livenä tullut koettua ja kiinnostus musiikkimedian tarjonnassa on suuntautunut vallan muualle.

...hienoa kuultavaa, ensihämmennyksen hälvettyä.

Erityisen mieleenpainuva oli luomuksen kohta jossa läpikäytiin jotakin trilogian moninaisista taisteluista. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä miltä näyttää nuotitettuna kohta jossa soitetaan pianoa kansi auki kumipäävasaralla.

Bändin koostumus oli jokseenkin hämmentävä. Kitaristeja oli passelisti pari kappaletta mutta jostain kumman syystä basisteja reilu puoli tusinaa. Päättelin että peruste oli samaa luokkaa kuin lainvalvojilla. Tässä tapauksessa tarvitaan yksi virittäjä kullekin kielelle, yksi nuotinlukutaitoinen ja yksi joka näyttää edeltä muille kuinka ensinmainitun lukema saatetaan läskibassosta kuuluville. Muuta soittajakaartiakin oli enemmän kuin allekirjoittaneella koskaan yleisöä.

Mutta suurimmin hämmästytti kokoonpanon kokonaiskoostumus. Soittajia oli puolensataa ja pari kuoroa päälle. Mutta koko leegiota varten vain yksi roudari - äijäparka.
Tavallista paremmin menestyvällä rokkibändillä taitaa olla toisin päin?

Hieno kokemus kaiken kaikkiaan.
...silti katson viisaammaksi pitäytyä selkeämmillä ja suoremmilla linjoilla.

Hey ho, let's go!

B-)